Perhokalastus on ikivanha kalastusmuoto, joka eroaa selvästi muista kalastustavoista. Perhot ovat niin kevyitä, ettei niitä voi heittää tavallisella vavalla ja siimalla. Siksi heittämiseen tarvitaan painava, etuosastaan kartioitu perhosiima. Suomessa perhokalastuksen kohteina ovat yleensä taimen, lohi, kirjolohi ja harjus. Tässä artikkelissa käymme läpi perhokalastuksen perusteet, välineet ja lajin historian Suomessa.
Mitä perhokalastus on?
Perhokalastus kehitettiin alun perin taimenen ja myöhemmin myös muiden pintaravintoa syövien kalojen, kuten harjuksen, kalastukseen. Keinotekoiset perhot sidotaan niin, että niiden muoto, koko ja väritys muistuttavat kalan luonnollista ravintoa, useimmiten hyönteisiä. Perho voi myös olla pelkkä houkutin, joka ei jäljittele mitään luonnossa esiintyvää ravintoa mutta saa kalan iskemään.
Ratkaiseva ero virveli- tai syöttikalastukseen on se, että perhokalastuksessa siiman paino kantaa perhon ilman halki. Virvelikalastuksessa heittomatkan antaa siiman päässä oleva viehe tai paino. Perhojen koko vaihtelee muutamasta millimetristä noin 30 senttimetriin, mutta useimmat ovat 1–5 cm pitkiä. Pinnalla kelluvaa perhoa kutsutaan kuivaperhoksi, ja muita, kelluvia tai uppoavia, kutsutaan usein märkäperhoiksi.
Perhokalastusvälineet
Vapa
Perhovavat ovat suhteellisen kevyitä ja pitkiä. Vavan on oltava joustava, jotta heittäminen on mukavaa ja vapa väsyttää kalaa. Materiaaleina on käytetty greenheartia, lasikuitua, hiilikuitua ja bambusäleitä. Bambuvavat ovat yhä suosittuja mutta kalliita. Moderneista hiilikuituvavoista löytyy sekä hitaita, notkeita vapoja että nopeita ja jäykähköjä pitkän heiton vapoja, ja monet niistä ovat varsin edullisia.
Siima
Heittosiima on yleensä kartioitu, ja sitä on saatavana monessa painoluokassa, kelluvana sekä osittain tai kokonaan uppoavana. Eniten käytetty on WF-siima, joka on heitto-osaltaan paksu ja ohenee juoksusiimaksi. Viime aikoina suosiota on saanut ampumapää, lyhyt heittosiima, joka vetää liukasta juoksusiimaa perässään ja mahdollistaa pidemmät heitot.
Kela
Perhokelat ovat rakenteeltaan paljon virvelikeloja yksinkertaisempia: joskus pelkkä runko, kelakiinnike ja akselin varassa pyörivä puola. Suuremmissa taimenen ja lohen kalastukseen tarkoitetuissa keloissa jarru on välttämätön. Kevyemmässä kalastuksessa kela toimii lähinnä siimavarastona, ja puolaa voi tarvittaessa jarruttaa kädellä.
Peruke
Perho kiinnitetään heittosiimaan perukkeella, joka on vavan pituudesta ja olosuhteista riippuen yleensä 2–5 metriä pitkä ja kartioitu. Kartiomainen rakenne auttaa peruketta oikenemaan heiton jälkeen. Kärki voi olla vain 0,12 mm paksu tai ohuempi, jotta perho liikkuisi vedessä mahdollisimman luonnollisesti. Kohdekalan koko ja voima määräävät kuitenkin kärjen vähimmäispaksuuden.
AFTM-luokitus helpottaa välinevalintaa
Perhon heitossa heitetään oikeastaan siimaa, koska perho itsessään on liian kevyt heitettäväksi. Siiman painon on sovittava vavan ominaisuuksiin, ja tätä varten on kehitetty AFTM-painoluokitus. Karkeasti ottaen kevyeen harjuksen tai siian kalastukseen sopivat luokat #3–5 ja lohenkalastukseen luokat #9–12. Taimenelle sopivat näiden väliin jäävät luokat.
Perhokalastuksen historia Suomessa
Perhokalastus tuli Suomeen tiettävästi englantilaisten liikemiesten ja kalastusmatkailijoiden mukana 1800-luvulla. Ammattimaisen perhonsidonnan katsotaan alkaneen Kajaanissa. Perimätiedon mukaan kajaanilainen yrittäjä Herman Renfors lähetti sisarensa Maria Renforsin opiskelemaan perhonsidontaa Englantiin vuonna 1875. Palattuaan Maria aloitti sisarensa Annan kanssa ammattimaisen perhonsidonnan, ja sisarusten perhot palkittiin näyttelyissä. Näin sai alkunsa suomalainen lohiperhonsidonta, jonka taidot siirtyivät Kainuussa sukupolvelta toiselle. Esimerkiksi everstiluutnantti Erkki Vaalaman tunnetuin perhosarja on 12 lohiperhon Teno-sarja.
Vielä 1950-luvulla perhokalastuksen ja perhonsidonnan taidot olivat harvojen hallussa, ja välineet olivat kalliita ja vaikeasti saatavia. Nykyään monet perhokalastajat sitovat perhonsa itse, ja jokaisella on oma näkemyksensä hyvin kalastavasta perhosta.
Perhokalastuksen yleistyminen ja kilpailut
1970-luvulla Suomessa vaikutti jo joukko taitavia perhokalastajia, jotka olivat kehittäneet Suomen oloihin sopivia perhoja ja kalastustekniikoita, ja harrastus alkoi yleistyä. Ensimmäisiä suomalaisia perhokalastusoppaita kirjoittivat Walter Aunesluoma ja Toivo Mäkinen. Lajin yleistymiseen vaikutti voimakkaasti myös lasikuituvapojen ja muiden keinomateriaalien tulo markkinoille, mikä laski välineiden hintoja. Perhokalastusta harrastetaan myös kilpaillen: FIPS-Mouchen 27. maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Simossa ja Kemissä kesäkuussa 2007, ja SM-finaaleihin pääsee vuosittain 40 karsinnoissa parhaiten menestynyttä kilpaperhokalastajaa.
Perhokalastajat käyttävät usein kahluuhousuja ja haavia ja seisovat kalastaessaan vedessä.
Mitä kaloja perholla pyydetään?
Perhokalastus kohdistuu maailmalla erityisesti petokaloihin, joiden ravinnosta suuri osa on hyvin pientä, kuten hyönteisiä, toukkia, pieniä äyriäisiä ja matoja. Tällaisia ovat lohikalat, kuten taimen, lohi, nieriä ja harjus, sekä esimerkiksi ahven ja säyne. Tekniikat ja perhojen valinta vaihtelevat vesistön, kohdelajin, sään ja veden olosuhteiden mukaan.
